Kiskot vierii ja junan pilli soi...
Punertava keväinen aurinko nousee kirkkaana lumen valkaiseman suomalaisen kulttuurimaiseman ylle. Pienen lahden pohjukan vastarannalla ikivanhan Kuusiston linnan muurien jäämistöiltä nousee pari harakkaa lentoon, ja ne toivottavat ivallisesti raakkuen hyvät huomenet uneliaalle tietotyöläiselle. Romanttista?
No ei varsinaisesti, vaan normipäivä läsnätyöläiselle. Tänään hyppään auton rattiin, ja ajan muutaman minuutin päässä olevalle Kupittaan asemalle nousten kello 7:41 kohti ruuhka-Suomea lähtevään Pendolinoon numero 126. Sitten kirjaudun puhelimella foursquareen, ja käynnistän läppärin.
Olen aloittanut näin aamuni jo yhdeksän vuoden ajan tehden vaihtelevan määrän työpäiviä joko kotonani Piikkiössä tai pääkaupunkiseudulla. Läsnätyöstä on tullut elämäntapa. Teknologian kehitys on mahdollistanut oman tehokkuuteni lähes tasaisen kasvun vuosittain. Kyse on niin infrastruktuurin, yhteyksien ja päätelaitteiden kehittymisestä mahdollistaen nopeammat yhteydet ja käytettävämmät ohjelmistot.
Mutta varsinainen murros tapahtui syksyllä 2010, jolloin koko nykyisen työnantajani henkilöstö otti kollektiivisesti pala palalta käyttöön ”läsnätyö”-konseptin. Aiemmin olin outo mobiililintu, mutta nyt itselleni tutut työskentelytavat ja työkalut tulivat laajasti kaikkien käyttöön, ja kollegani sitoutuivat niiden hyödyntämiseen.
Joillekin työkavereilleni tämä tarkoitti aluksi poistumista tutulta mukavuusalueelta. Kuului myös narinaa. Mutta nykyään kuulen entistä enemmän kommentteja tyyliin: ”Vesku, nyt mä ymmärrän hieman paremmin miksi sä olet tuollainen!”.
Kai tuon saa jotenkin väännettyä kohteliaisuudeksi?
LIFE IS GOOD! :)
